Valokuvaaja Heli Hirvelä
0400731088
helihirvela@gmail.com
www.helihirvela.com

torstai 27. lokakuuta 2016

365

Valokuvaamista ja hevosia.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi kun saan täyttää lähes kaikki päiväni näillä kahdella asialla. Olinpas sitten töissä tai lomalla. 

Alla kuvia viime kesältä  Portugalista ja Islannista.



























































































































Rakastan minilomia. 

Sitä kun pääset liian lyhyiden yöunien jälkeen lentokentältä hotellille ja saat käsiisi ensimmäiset lomacoctailin. Kiire on hellittänyt hetkeksi. On aika tutkia maailmaa. Aika kokea, nähdä jotain uutta. Millaista ruokaa tänään syödään? Mihin mennään? Mitä tehdään? Hei mitä tuolla on?! 

Vaimoni matkustaa paljon työnsä puolesta ja minulla on usein onni päästä hänen mukaansa. Kun hän on töissä, istun viinilasin ääressä kahvilassa käsittelemässä kuvia. Minusta se on arjen luksusta parhaimmillaan. Niitä hetkiä toivoo lisää.

Alla kuvia kevään minilomiltamme Kööpenhaminasta ja Wienistä (josta tuli muuten kertaheitolla yksi uusi suosikkilomakohteemme!) 



































He said "There are only two days in the year that nothing can't be done. One is called yesterday and the other one is called tomorrow, so today is the right day to love, believe, do and mostly live." 
-Dalai Lama

Vuoden alussa matkustin Islantiin ja Costa Ricalle. Alla muistoja matkalta. 








  











 





































Oi lokoisa elämä. 

Huolettomia hetkiä. Enemmän ja enemmän huolettomia hetkiä. Ne ovat kuin happea. Lepäät vierelläni auringossa, pidät kiinni kädestä, saatat seikkailuihin, otat omaksesi -perheeksi. 
Tätä on kai rakkaus. Elämää.   




















 




















































































Joskus on ihanaa nostaa kytkintä ja lähteä piiloon kaupunkia, mökille.

"Syksyn sävel soittaa. Mennään yhdessä. Ikävän voi voittaa käsi kädessä. Ilot sekä huolet kanssasi jaetaan. Kumpikaan saa puolet, silloin jaksetaan. Kasvat vanhemmaksi. Kasvan minäkin. Meitä kun on kaksi, mitä pelkäisin? Minä olen tässä, aina kanssasi. Pilkkopimeässä valvoo enkeli." -Luumunkukka ja Lohikäärme/ Anna-Mari Kaskinen












Nostalgia kuuluu voimakkaana tunteena syksyyn. Nämä ovat aikoja, jolloin tunnen suunnatonta ikävää en mihinkään. Kaikki on hyvin, mutta olo on jatkuvasti jotenkin kaihoisa. Kaikkea on liikaa, mutta jotain puuttuu. Ehkä se on vaan kyvyttömyyttä löytää mielenrauha tässä hetkessä. Kun kaikki on periaatteessa todella hyvin ja rauhallista, levottomuuden tunteen voikin yhtäkkiä aistia helpommin kuin koskaan.








Jotain kivaa voi olla julkisivuremontissakin.. Olen jo pitkään ihaillut asuntoni ulkopuolella sijaitsevia remonttinäkymiä. Ehkä pakko päästä itsekkin pian "sotkemaan".




Tällä viikolla olen käynyt useampaan otteeseen tervehtimässä pieniä ...ja vähän isompiakin ystäviäni. Kissanpennut ovat rakkautta.









Luin eilen ystäväni kirjoittaman artikkelin siitä, kuinka pieni ruoan kanssa hifistely voi tehdä arjesta juhlaa. Olen täysin samaa mieltä. Se on oikeasti aika helppoa, parantaa elämän laatua (koska syöt terveellisemmin) ja hidastaa arjen kiireen keskellä. Se tuo yhden uuden "pehmeämmän" arvon elämään. En kokkaa joka päivä, mutta yritän ottaa sen pala palaselta suuremmaksi osaksi elämääni.






Tänään päiväkodilla joku lapsi oli raapustanut tämän hienon taideteoksen liitutaululle. Viime viikolla pikku jäppinen kysyi: "Kuinka kauan pitää leikkii et tulee valokuvaajaksi?"


"Heli the koulukuvaaja"




Normipäivä.



Tarkentumaton vahinkolaukaus töistä. Joskus arkisesta rutiinista voi löytyä jotain kiinnostavaa ja epätavanomaista yhdessä silmän räpäyksessä.


Tunnustan. Olen jonkun asteinen naapurikyttääjä. En sillä lailla, että tuijottelisin kiikareilla sisään ihmisten ikkunoista, mutta joskus pysähdyn ikkunan ääreen miettimään, mitä kaikkien noiden kerrostalon valoruutujen takana tapahtuu. Miljoonia ihmisiä, miljoonia koteja, miljoonia tarinoita. Kaikki ainutlaatuisia. 

Erityisen pysäyttäviä ovat suuret kerrostalot, joissa näkyy vain yksi valaistu asunto. Onko hän ainut ihminen hereillä? Ja miksi? Ja mitä hän tekee? Entäpä ne kaikki muut kodit. Kuinka moni on käpertynyt rakkaimpansa viereen tai kuinka moni unelmoi siitä yksin pimeässä? Kerrostalojen ikkunoita tuijotellessa rupeaa tuntemaan, että olisi pikkuisen lähempänä kanssaihmisiään.



Tällaisina kauniina syyspäivinä toivoisin, että talven tuloon menisi vielä pikkuisen enemmän aikaa.





Kun ihminen on suht nuori. Elämä on suht huoletonta. Ainakin toisinaan. Tänä viikonloppuna vietin paljon aikaa ulkona ystävieni kanssa. Minulla on maailman parhaat ystävät.







Flow.






Aina silloin tällöin kuvailen ystäviäni. Ihan omaksi ja heidän ilokseen. Mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä saada istestään kauniita, imartelevia kuvia. Tällaisten otosten vaikutus on uskomaton itsetunnon kannalta. Kamera on monelle pelottava asia ja sitä mieluummin vältellään kuin sen eteen pyritään. Jälkeenpäin kuvauskokemus kääntyy kuitenkin ihan lappeelleen kun näkee itsensä kuvassa, upeana, omana itsenään. Kuvan merkitystä ei voi mitata millään, sillä se on ikuinen, tärkeä muisto hetkestä elämää. Itsestä, elämässä. Kuvasin eilen ystävääni ihan hetken mielijohteesta pilvijärvellä. Hän sanoi jo valokuvaamisen aikana, että tunsi itsetunnon hitaasti kohoavan kameran edessä. Minä taas mietin, voiko kuvaajana tätä kommenttia parempaa palkkaa työstään saada? 


Elokuussa ei toivoisi kesän loppuvan ikinä.




"Just another day at moms"












Salainen ikkuna?




Toisinaan tulee päiviä kun hengailemme vain studiolla ystäväni kanssa ja kuvaamme jotain omaksi iloksemme tai kehittyäksemme (tai sitten emme kuvaa juurikaan mitään, mutta parannamme senkin edestä maailmaa). Minusta kuvaajan työssä on supertärkeää muistaa tehdä juuri näitä omia kuvauksiakin. Valokuvaaminen on kuitenkin taidetta. Osa sen taiasta katoaisi jos sitä tekisi vain työkseen.



Yksi monista ihanista työpäivistä. Kurkistus mukavan perheen elämään. 






Kongur.



Kesä.














Heinähommissa.





Suomalaisessa luonnossa on jotain taianomaista, salaperäistä, karua ja uniikkia.




Kun on avoin maailmalle, maailma on avoin sinulle.

Minulle matkustaminen on tavallaan kuin puhdistautumista. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla joskus mahdollisuus paeta, jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakseen sekä keskittyä löytämään itsensä tai se mikä kunkin kannalta on oikeastaan olennaista tässä elämässä. Kävimme ystäväni kanssa muutama päivä sitten kiipeilemässä. Reitti ei ollut todellakaan helppo ja puolet kiipeilijöistä kääntyivät takaisin puolessa välissä sijaitsevat pahan jyrkänteen jälkeen. Ystäväni (kaunis hento nuori nainen) meni tästä kohdasta ohi leikiten, mutta itse jäin hetkeksi jumiin pelkoni kanssa. "Tuu nyt, joskus on ihan hyvä ylittää itsensä ja voittaa pelkonsa", olivat ne sanat, jotka saivat minutkin viimein rohkenemaan eteenpäin. Nuo sanat ovat sen jälkeen tulleet ilmi keskusteluissamme useaan otteeseen.

Miksi me aikuiset pelkäämme koko ajan ja niin kovasti kaikkea? Itse olen vain viimeisten parin viikon aikana pelännyt tuon jyrkänteen lisäksi lentämistä, pimeää, avaruutta, kuolemaa, tunteita, kuuta, seurustelemista, yksinäisyyttä... list goes on. Miksi? Ystävälläni oli myös tähän osuva motto: Everyone dies but not everyone lives. Joskus on oikeasti pakko liata kenkänsä ja heittäytyä rohkeasti elämän vietäväksi.

(Kuvat: Thaimaa, Vietnam, Malesia, Uusi-Seelanti ja Ausralia)








 


































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti